Olen sairastanut anoreksiaa. En ole ihan varma minkä pituinen silloin olin, mutta suurin piirtein tiedän. Painoindeksin jos lasken sen aikaisten mittojen mukaan... Tulos on aika huolestuttava. Se on alle 13 tai 12 ainakin. Pituus kun ei ole ihan 100% varma. Olin lapsi. Olin ala-asteella.

En usko että se on ihan kokonaan ikinä lähtenyt pois. Siksi laihduttaminen on aina huolestuttanutkin. Nytkin huolestuttaa kun yritän laihduttaa ja saada rasvaprosenttia alemmas. Pelkään että tämä koko juttu karkaa täysin käsistä. Kamppailen monenlaisia ajatuksia vastaan. Mutta pelkään että en ole tarpeeksi vahva. Pelkään että se saa munsta taas otteensa.
En tiedä missä vaiheessa se oikein muuttui ahmimiseksi. Aika pikkuhiljaahan se toki tapahtui. Huomaamatta. Kun oli paha olla, sain ahmimisesta lohtua. Kun oli riitaa tmv. olin syömättä. Syömättömyys johtui varmasti siitä että se oli ainoa asia jota pystyin hallitsemaan. Perheessä tapahtui monia asioita. Asioita mihin ei voinut vaikuttaa aikuiset. Saati sitten minä. Mutta syöminen oli se mitä hallitsin. Sen pystyin itse valitsemaan teenkö vai enkö tee. Ja usein kävi niin etten tehnyt. Joko vanhempieni tietäessä tai tietämättä. Välillä kieltäydyin syömästä ihan ääneen sanomalla. Välillä piilotin ruokaa ja vein tyhjän lautasen takaisin keittiöön. Arkipäivät oli aika helppoja. Yläasteella ollessa sanoin kotona että olen koulussa syönyt. Se tepsi aikansa. Aika kauan kai? Jossain vaiheessa jäin siitä kiinni. Olin terveydenhoitajalle sanonut syöväni kotona, ja kotona väitin syöväni koulussa. Huonoksi onnekseni he olivat tainneet keskustella keskenään munsta. Mutta en muista enää tarkkaan missä vaiheessa se oli. Yläaste-aika on jotenkin sekava.
En tuntenut silloin enää nälkää. Mun syömisestäni kyseltiin. Vastaus kuului yleensä että syön kun on nälkä. Ja se tunnehan alkoi siis olla aika harvinainen vieras. Vieras todellakin. Jälkeenpäin ihmettelen aikuisten käyttäytymistä. Sitä että kukaan ei ole ollut kiinnostuneempi tilastani.
En ole koskaan saanut aikuisilta apua.
Tietenkin olisin varmaan vastustellut. Jos olisin jaksanut. Mutta myöhemmin olisin varmasti ollut kiitollinen. Jos anoreksia ei olisi "kääntynyt" ahmimiseksi, en varmaankaan enää olisi tässä.

Kutsun paastopäiviksi niitä kun olen syönyt vähän. Ennen oli sellasia kausia enemmänkin. Jos jonain päivänä ahmin. Saatoin seuraavat päivät olla syömättä tai syödä tosi niukasti. Jos oli jokin tietty tapahtuma tulossa. Paastosin sitä ennen jotta näyttäisin sinä tiettynä päivänä paremmalta.
Nykyisin en edes voisi paastota niin kuin nuorempana. Verensokerin lasku aiheuttaisi muita ongelmia. Tiedän tosin kyllä konstin millä verensokerin saa tasattua ja pysymään sellasena sopivana ilman syömistä. Mutta en todellakaan lähde sille tielle. Nyt viimeistään se kun tulee hutera olo saa munt syömään ja muistuttaa etten ole syönyt mitään. Se on ihan hyvä. En tiedä millaista tämä muuten olisi.
Tiedän myös että masennus on vaikuttanut tähän. Silloin ei jaksa tehdä kaikkia asioita. Siinä samalla on jäänyt tekemättä myös niitä huonoja asioita.