Tunnen oloni riittämättömäksi, harmaavarpuseksi koreiden papukaijojen joukossa. Tahattomasti vertailen itseäni muihin. Tulee paha olo, surullinen.
En varmaan miettisi ja tuntisi näin, jollen olisi yhteyksissä erääseen mieheen. Näitä ajatuksia edesauttaa myös muutamat asiat, joita en ala tässä kirjoittamaan. Mutta ne asiat saa epäilemään. Epäilemään rehellisyyttä ja suhteen vakavuutta. Epäilemään omaa riittämättömyyttäni.
Huominen, mitä se mahtaa tuodakaan tullessaan. Ei voi kuin odottaa ja katsoa.
Sydämeni oli jo sulanut, mutta kovetan sitä uudestaan. Sitä luodinkestävää sydäntä ei ole vielä keksitty, mutta yritän valmistautua edes vähän siihen tulevaan mahdolliseen iskuun.

Eräänä yönä pari päivää sitten mietin, että jos olenkin uudelleen sairastunut. Olen koko ajan ajatellut niin että anoreksia on "menneisyyttä". Sh nostelee päätään välillä, varsinkin jos on surullinen, masentaa tai stressaa.
Kun sain tietää tuohon mieheen liittyvän yhden asian, valui kyyneleet poskille. Ja olin syömättä. Pitkästä aikaa olin syömättä. Tunnistin sen vanhan tunteen mitä en ollut pitkään aikaan enää tuntenut. Sitä on vaikeaa selittää, joten en edes yritä. Mutta se oli taas sitä, että tunsin voivani hallita edes jotakin asiaa.
Eräänä toisena päivänä kuntoilin pitkästä aikaa ja söin vähän. Vaikka en paljoa kuntoilutkaan, niin suihkuun mennessä jalat ja kädet tärisi. Oli illalla menoa ja seuraavana päivänä vasta tulin kotiin. Oli väsynyt olo vaikka olinkin nukkunut aika pitkään. Nukuin hetken. Ja myöhemmin laskeskelin että olin ollut yli 24h syömättä.
Vaikka olen vähän laihtunut/kiinteytynyt en pidä peilikuvastani. Tuntuu että löydän vain lisää asioita joista en pidä. Sellasia mitä en ole ennen huomannutkaan. Vaikka painoa ei ole paljoakaan pudonnut niin senttejä on kuitenkin lähteny 14cm vartallostani, mikä on mielestäni aika kivasti. Mutta silti...

En oikein pidä näistä merkeistä mitä olen huomannut. Tunnistan itsestäni liikaa sitä sairasta minääni.